maanantai 1. syyskuuta 2008

Kuski on ruosteessa, auto ei

Micra on tämän viikon nelihenkisessä autottomassa lapsiperheessämme. Ohjelmassa tulee olemaan tavallisia kauppareissuja, ylimääräisten vaatennyssäköiden kuljettamista kirpparille ja UFF:n laatikoihin, lapsen kuljettamista fudisharjoituksiin ja judotreeneihin ja mahdollisesti yksi pidempi automatka. Aion blogata fiiliksistäni ahkerasti. Kuviakin on luvassa, mutta ei vielä tähän ekaan postaukseen. Teknisiä ongelmia = piuha kateissa.

Virallisessa esittelyssä mainittujen blogien lisäksi minulla epälukuinen liuta muitakin blogeja ja koko elämäni on tällä hetkellä hyvin kirjoitusvoittoista. Kirjoitan vähän kaikenlaista, huvikseni ja työkseni, lisäksi opiskelen kirjoittamista ja teen parhaillaan gradua. Tieteellinen osio on noin 95 prosenttisesti valmis ja taiteellinen osio (monologinäytelmä) valmistuu sekin ihan pian... Micralla kurvailu saattaa hidastaa hieman näytelmän valmistumista, etenkin jos kelit pysyvät hyvänä ja pääsemme lähtemään loppuviikoksi suunnitellulle retkelle.

Ajoin kortin aikoinaan heti 18-vuotiaana ja ajoin paljon. Pienellä paikkakunnalla auto oli jonkinasteinen välttämättömyys ja myönnettäköön, myös statussymboli. Autolliset olivat itsenäisempiä kuin autottomat kaverinsa. Perheessämme oli aina kaksi autoa ja melkein aina toinen niistä oli neuvoteltavissa omaan käyttöön. Kamalaa bensantuhlaustahan se oli: ajettiin huviajelua, välillä suoranaista p...urallia ympäriinsä ja piipahdettiin kahvilla 30 kilometrin päässä.

Ajamaan opettelin Opeleilla, Asconalla ja Corsalla. Toinen oli dieselvehje, toinen bensakone, toinen valkoinen, toinen punainen. Kun aloitin paikallislehden toimittajana, ostin oman auton, sinisen Talbot Horizonin, jolla huristelin joka aamu noin reilun 30 kilometrin työmatkan konttuuriin ja lisäksi satoja kilometrejä työajoa viikossa. Suhteeni omaan autoon oli luottava ja lämmin, vaikka se aika kamala kosla olikin. Suhde päätyi ennen aikojaan kun muutin Helsinkiin. Talbot meni myyntiin ja minä siirryin käyttämään ratikoita, busseja, metroa ja junia. Autoilu unohtui.

Nykyään ajan käytännössä hyvin harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Siksi luinkin suurella mielenkiinnolla Pinserin Riitan autoilukokemuksista, jännittämisestä ja epävarmuudesta jota autoiluun liittyy. Kuulun City Car Clubiin, mutta olen äärimmäisen laiska ja pihi vuokraamaan autoa: kun on vuosikausia tottunut liikkumaan julkisilla kulkuvälineillä, auton vuokraaminen tuntuu turhalta, varsinkin siinä vaiheessa kun muistaa, että huolettoman kyydissä olemisen sijaan joutuu ihan itse etsimään reitit ja selviytymään liikenteen seassa. Se hieman stressaa nytkin, mutta toisaalta juuri siksi halusin Micra-kuskiksi. Miten autoiluuni vaikuttaa se, että auto on pihassa ja käytettävissä koko ajan? Voisinko vielä tottua päivittäin tai edes viikottain autoilevaksi ihmiseksi?

Kävin joitain vuosia sitten ns. ruosteenpoistotunnilla autokoulussa ja oli aika lohduttavaa kuulla, että hallitsen auton hyvin ja osaan ajaa pahemmin törttöilemättä. Ongelmani on sama kuin lukuisten muidenkin keski-ikäisten naisten; pitäisi saada lisää itseluottamista ajamiseen. Ja sitähän saa vain ajamalla.

Ensimmäinen rohkeustesti on suoritettu. Kävin heittämässä autolla heti sen saatunai pikkiriikkisen lenksun ja parkkeerasin sen, samalla automaattivaihteisiin tutustuen. Pian lähdemme kokeilemaan montako kauppakassia Micran peräkontti vetää. Autolla ajaminen sinänsä ei pelota, se on kutkuttavaa ja kivaa, jopa liiankin kivaa kaltaiselleni viheriäiselle joukkoliikenteen kannattajalle...

Ei kommentteja: