perjantai 15. elokuuta 2008

Taitaja tarunomainen

Edellisestä kerrasta on melkein kymmenen vuotta. Santa rapisee itsekseen muuten täydellisessä hiljaisuudessa, kun jokainen pieni jyvänen liikahtelee sulavasti osana valtavaa hiekkamerta. Ilta viilenee helteisessä autiomaassa. Ensin ympäröivät vuoret punertuvat ja sitten sinertyvät.

Uskallan istahtaa avoauton rattiin, koska autiomaassa näkee kauas, jokaisen vastaantulijankin niin pitkälle kuin silmä siintää. Mitään ei voi hypätä puskasta eteeni. Moottori jyrisee mahtavasti ja painan yhä reippaammin kaasua, sulan osaksi suurta kokonaisuutta, ainakin omasta mielestäni. Autiomaan asujat ovat todennäköisesti toista mieltä. Itse asiassa innostun niin, että unohdan katsella nopeusmittaria ja mieheni puristaa rystyset valkoisina penkkiä.

Autoilu voi joskus olla vahva elämys. Kannattaisi siis pitää yllä ajotaitoa.

Harjoittelussa pitkän ajotauon jälkeen on vain yksi ongelma. Muu liikenne. Ei, kaksi ongelmaa. Se toinen on pelkääjän penkiltä kuuluva natina. Liikkeellä on aina muita hiekanjyväsiä, joihin törmätä.

Toiset epävarmat menevät ajamaan sorakuopalle, toiset suoraan moottoritielle. Kaikkialla on liikennettä, lukemattomia mahdollisuuksia poukkoilla arvaamattomasti. Kukaan ei voi tietää, mitä kuskin mielessä liikkuu metallikapselin kiitäessä muiden seassa eteenpäin, tai tuota noin, johonkin suuntaan.

Alistun välttämättömään, eli että muita liikkujia ei tällä kertaa voi välttää, ja koetan miettiä mahdollisimman rauhallisen paikan. Valitsen tutun pikkutien lähistöllä. Se kiemurtaa upean viljelysmaiseman halki kohti luonnonsuojelualueen rajaa. On tullut aika katsoa, vieläkö minusta on ajajaksi. Hyvän aterian ja leppoisan jutustelun siivittämänä alkaa tuntua, että ehkä sittenkin voisin vielä kiivetä Micraan ja käynnistää sen, jopa painaa kaasua.

Täällä on tavallisesti vähän liikennettä, ainakin siihen asti kun kuntamme edistysintoiset jyrääjät saavat tahtonsa läpi ja rakennuttavat pellot täyteen asuintaloja ilman palveluja. Pitkät jäähyväiset kauniille maisemalle ovat jatkuneet jo vuosia. Ajamme yleensä kotiin "maalaiskautta", vaikka se ei ole järkevää. Jonain päivänä, ehkä piankin, tämä miljöö on mennyttä, jos kauaskatseisemmat eivät saa jotenkin lyhytnäköisiä aisoihin.

Käynnistän auton ja ohjaan tien laidasta keskemmälle. Tunnistan heti varman, tyynen tunteen, jonka olin unohtanut hermoillessani, uskallanko. Kun viimein istun ratissa ja hallitsen autoa, minut valtaa levollisuus. Tämähän on vaivatonta, eikä sitä paitsi auta, vaikka ajaminen olisi vaikeaa ja kamalaakin: nyt on vain yksi suunta, eteenpäin.

Siihen on syynsä. Ajan rauhallisesti, sillä uusi virtaviivainen ja tyylikäs teräshahmoni vaatii pitkästä aikaa totuttelua. Alle minuutin kuluttua takapeilissä näkyykin taas yksi kiireinen ja rutinoitu. Kohteliaasti väistän niin lähelle piennarta, että pyörät rutisevat. "Oja, oja, oja!" korottaa kyytiläinen ääntä, ihan turhaan. Eihän auto ole vielä edes kallellaan.

Varmuuteni kasvaessa kyydittävän hermostus lisääntyy. "Jalankulkija, varo jalankulkijoita". Niin, kas vain, siinähän heitä on. "Miksi sinä tänne kapealle tielle käännyit, entäs jos joku tulee vastaan?" No, sittenhän nähdään kumpi väistää, ajattelen. "Tuolta pensasaidan takaa voi tulla joku." Nähtävästi pelon määrä on vakio. Koen hieman ilkikurista tyytyväisyyttä. Pientä tasoitusta kaikista niistä kerroista, kun olen itse istunut kyydissä ja joutunut sanomaan "muista tilannenopeus" ja "varo oikealta tulijaa". Turhaa narinaa, tietty.

Hei, tämähän on helppoa ja hauskaa. Voisin ajaa vaikka miten pitkälle, kunhan peilissä ei taas näkyisi joku niin taitava kuski, että hänen ei tarvitse huolehtia turvavälistä. Tällä kertaa en kuitenkaan väistä pientareelle. Mitäpä hän minulle voi, odottakoon, että käännyn.

Kas kummaa, aivan pian saavun kotipihaan elävänä ja yhtenä kappaleena ja astun autosta ihka omin jaloin tukevalle maankamaralle. Kaikkivoipa olo lienee sukua tunteelle, että on juuri synnyttänyt kuutoset, lentänyt kuuhun ja tullut valituksi maailman presidentiksi. Kaikki on niin kaunista eikä mikään tee kipeää.

Ehkä jonakin päivänä ajan vielä toisen kerran. Mahdollisesti huomenna. Tai kymmenen vuoden päästä.

Myöhään illalla matkalla kuntosalille tiet kiiltelevät typötyhjinä sateessa, ensimmäistäkään ajoneuvoa tai jalankulkijaa ei liiku missään. Palatessa on yhtä autiota. Natiivit ovat ehkä lukeneet tätä blogia ja päättäneet pysytellä turvassa.

Lopuksi vielä pieni evästys kanssaliikkujille. Ihan siltä varalta, että ajamiseni ei jälleen jää tähän, kuten epäilen. Niin, ja muiden ajokammoisten puolesta.

Hei, sinä keskimääräistä parempi kuski, joka osaat ja taidat kaiken täydellisesti. Juuri sinä, jonka mielestä nopeusrajoitukset pitäisi poistaa ja ohittaa voi joka niemessä ja notkossa ja saarelmassa ja mäessä ja sulkuviivan yli ja vastaantulijaa lähes hipoen, koska kaikki on niin yksinkertaista ja tavanomaista eikä mitään hallitsematonta voi ikinä sattua. Sinä, jonka edustusauto tahtoo mennä kahtasataa ja jokainen edellä köröttävä urpo kirvoittaa kiroilua ja aiheuttaa ehkä sydänkohtauksen, jos me tientukot emme ymmärrä suoria alta pois.

Emme me tahallaan. Nyrkin puiminen on ihan turhaa, samoin valojen vilkuttelu. Pidä ihmeessä varasi, sinä taitaja tarunomainen. Sinun on kerrankin aika ajatella itseäsi ja turvallisuuttasi. Kukaan ei nimittäin tiedä, painammeko me tunarit epähuomiossa kaasua vai jarrua, jos roikut takapuskurissa tai tuuttaat oikein tanakasti torvellasi.

torstai 14. elokuuta 2008

Keskimääräistä kehnommat

Mätkähtäessäni olkapää edellä katuun ensimmäinen aistimus kivun lisäksi on hämmästys: mikä minua on tönäissyt, vaikka olen erityisesti ulkomailla hyvin varovainen jalankulkija? Kumoonajaja jatkaa matkaansa pysähtymättä, vaikka makaan liikkumatta ajotien reunassa. Sairaalassa santarmi tulee kertomaan, että törmäilijä on saatu kiinni ja hänet on pistetty putkaan.

Seuraavalla viikolla ranskalaisella poliisiasemalla tarina kehiytyy auki: kuski on ensimmäisen autonsa salaa isältään ostanut parikymppinen putkimies, joka on onnistunut kaahaamaan jalankulkijan kadunlaidasta kumoon näkemättä minua lainkaan ja paennut pelätessään, että "isä suuttuu". Tietysti nostan syytteen. Kaaharipakenija persoonansa mukaisesti ratkaisee ongelman jättämällä saapumatta oikeuden istuntoihin. Joku hänet kuitenkin vielä nappaa, joskus, jossain.

Tarvitaanko ajamisen oppimiseen ja siitä nauttimiseen jonkinlaista lahjakkuutta? Totta kai, muutenhan jokainen meistä voisi halutessaan ryhtyä formulakuskiksi. Pahinta ajokammossa ei kuitenkaan ole oma rajoittuneisuus autoilun suhteen.

Ikävintä on havainto, jonka tekee muiden kyydissä istuessaan: keskimääräistä paremmat kuljettajat eivät todellakaan istu joka ratissa, vaikka useimmat autoilijat kai uskovat olevansa erinomaisia kuskeja. Liian moni on keskimääräistä kehnompi kuljettaja tietämättä sitä itse. (Erityisesti ne lukuisat tyypit, jotka ajavat harmaalla autolla ilman valoja. Luultavasti se liittyy jotenkin toiveeseen olla näkymätön tai jossain ihan muualla.)

Itse olen jättänyt säännöllisen autoilun vuoden päästä ajokortin saamisesta siihen, että siirryn isoon lehteen. Toimituksessa käytetään auton sijasta puhelinta ja äärimmäisen jännittävissä tapauksissa raitiotievaunua. Osastoni peltipurkissa pikkurahan päällä lojuva matkakortti on leimattu viimeksi toissavuonna. Olen helpottunut. Eläköön toimiva joukkoliikenne, varsinkin jos matkat ovat niin lyhyitä, että voi kulkea paikasta toiseen jalan!

Aikaa myöten huomaan, miten moni on laillani tullut hankkineeksi autokoulusta vain erinomaisen kalliin, mutta pitkäaikaisen henkilötodistuksen. Useilla monipuolisesti lahjakkailla ystävilläni on nopeampi mielikuvitus kuin refleksit, ja he tajuavat ja myöntävät sen. Tuttava kertoo saaneensa paniikkikohtauksen ratissa 120 kilometrin tuntivauhdissa. Mitä silloin tehdään? Ajetaan eteenpäin.

Tietysti koulunpenkille voisi aina palata ruostuneita taitoja elvyttämään, ja jotkut niin tekevätkin. Monessako ajotunnilla minusta tulisi rutinoitunut ajaja? Sadassa? Tuhannessa? Valitettavasti en voi peittää huojennustani, kun soittaessani autokouluun käy ilmi, että sieltä ollaan koko viikko koulutuksessa eikä ajotunteja ole tällä viikolla saatavissa.

Illalla on kokous, mutta en edes harkitse lähteväni ajelemaan minnekään. Sen sijaan seison myrtyneenä bussipysäkillä lähes tunnin, sillä aikataulut ovat muuttuneet. Ohi sujahtelee kaikenlaista heiveröisestä mopoautosta hinausvaunuun, joka kuljettaa ruttuun mennyttä kuorma-autoa. Kukaan ei tietenkään tarjoa kyytiä.

Vihreänä suhteeni autoiluun on joka tapauksessa ristiriitainen: toimiva joukkoliikenne olisi paras ratkaisu, mutta sitä kannattaa järjestää vain sinne, missä on joukkoja. Öljyriippuvuus aiheuttaa sotia ja tekee haavoittuvaksi öljyntuottajamaiden taloudelliselle kiristykselle. Ympäristön tila ei todellakaan kohene autoilun lisääntyessä, kuten Pekingin olympialaisten saasteongelmat todistavat.

Toisaalta kuitenkin maaseudulla on mahdollista pitää haja-asutusalueet asuttuina vain henkilöautojen avulla. Keneltä pitäisi yhteisen hyvän nimissä riistää vapaus liikkua omalla (tai pankin omistamalla) autolla? Olisi toki parempi, jos yhä useammat luopuisivat turhista ajeluista, mutta toisaalta olisi väärin ketään siihen pakottaa. Toivoisin myös, että oma ratkaisuni johtuisi enemmän eettisistä syistä kuin pelosta.

Kokoukseen tulijoista puolet on autoillut paikalle. Kyseessä on järjestö, jonka tarkoitus on pelastaa maailma, joten tämä on ollut ympäristön kannalta melko turha uhraus esityslistan sisältöön suhteutettuna. Silti en tunne oloani hyveelliseksi saavuttuani bussilla. Matkaan kului lähes kaksi tuntia kahdenkymmenen minuutin sijasta.

Minua kiukuttaa oma avuttomuuteni. Pitäisikö sittenkin kokeilla ajamista? Automaattivaihteisto on kommenttien mukaan hyvä tapa aloittaa uudelleen. Uskaltaisinko sittenkin?

tiistai 12. elokuuta 2008

Ajokammo

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Talvella saan ajella toimituksen autoilla. Niitä on kaksi: valtava LandRover ja upouusi Volvo. Minulle luovutetaan avaimet vasta, kun olen kyydinnyt päätoimittajaa yhden kerran. Hän on aluksi kovin luottavainen.

"Käänny vain, ihan hyvin tästä ehtii", hän vakuuttaa viittilöiden kohti oikealta päätietä porhaltavaa tukkirekkaa. Kytkin, jarru, kaasu, vaihdekeppi vai miten päin se meni ... Seppo ei voi käsittää, miksi hidastelen. Onneksi itsesäilytysvaisto voittaa ja annan tukkikuorman hujahtaa ohi.

Niitähän Lammilla riittää koko talven. Tarvitsee vain ajaa nopeusrajoituksen mukaan ja pian on tuollainen valtava turilas peräpeilissä painostamassa. On myös kiireisiä perheenisiä, ärtyisiä urheiluautoilijoita ja ainainen jono takanani, kun yritän suhteuttaa nopeuden taitoihini. Ahdistaa.

Onko harjoittelusta hyötyä, jos luontaiset edellytykset puuttuvat? Sattuu kaikenlaista ... ajan käsijarru päällä, pitkillä valoilla, melkein ojaan, meinaan päätyä sisään kaupan ikkunasta, kun jalka sattuu jarrun sijasta kaasulle ... huh, läheltä piti - tilanteita riittää. Joudun paikallisen kartanon pihaan juttumatkalla (uukkari ei onnistunut vaan sivutie oli liian kapea) ja jään irrallaan olevan susikoiran vangiksi, kun pelkään muuten ajavani sen päälle. Lumikola hipaisee hieman maasturin etukulmaa, tupsahdan lumihankeen tähdätessäni sivutielle ja melkein kaadan kumoon apuun ryntäävät hyväntekijät, kun pistän nelivedon päälle ja painan reilusti kaasua ...

Ensimmäinen mainittava kolhu autoon tulee, kun peruutan huoltoasemalla suoraan päin bensapumppua. Takaa kajahtaa kaamea, metallinen kirskahdus. Ei ole kiva mennä kertomaan Sepolle, että hänen silmäteränsä ei ole enää uuden veroinen.

Päätoimittaja muuttuu ensin valkeaksi kuin lumi veren kaikotessa hänen kasvoiltaan, mutta noin minuutin kuluttua punaiseksi kuin paloauto, kun hän saa vedetyksi henkeä.

Toivuttuaan kolauksesta Seppo kertoo, miten hän ajoi nuorena miehenä oman pomonsa uuden amerikanraudan pystyssä törröttävään ratakiskoon. Kollega muistelee, miten hän lähti Martta-kerhon kokoukseen tekemään juttua ja löysi autonsa palatessa järvestä. Käsijarru.

Luottamus ajotaitoihini on kuitenkin alkanut horjua. Huomaan sen siitä, että päätoimittaja pyytää minua menemään taksilla kalanjalostuslaitokselle, koska "sinne on niin mutkainen tiekin".

Jaaha, Nissan Micra on saapunut. Tuolla se seisoo naama nauravana postilaatikon kulmalla, ja olen ajanut viimeksi kymmenen vuotta sitten. Käyn varovasti tarkastelemassa autoa, mutta samassa kadunpätkämme pelmahtaa täyteen pahaa aavistamattomia jalankulkijoita: äiti työntää lastenvaunuja, naapuri ulkoiluttaa koiranpentua, pikkulapset harjoittelevat pyöräilyä ja musta kissa juoksee tien yli täynnä elämänriemua.

Saapa nähdä, lähteekö Micra täältä maanantaina tankki yhtä täynnä kuin tulikin.

maanantai 11. elokuuta 2008

Virhe

Inssipäivän aamuna rätkii ensimmäisen rännän. Olen aloittanut autokoulun hyvissä ajoin elokuussa saatuani toimitusharjoittelijan paikan Lammilta. Oppilas on osoittautunut kovapäiseksi, joten opettaja on vaihtunut jo kerran, sen jälkeen kun ylivireä ajokasvattaja on menettänyt hermonsa ja karjunut naama punaisena risteykseen poikittain juuttuneelle tumpelolle. Sen jälkeen leppoisa Matti-setä ja pari muutakin optimistia on antanut minulle ajotunnin toisensa jälkeen.

Vielä koeajon aamuna harjoittelematta on silti yhtä ja toista, kuten taskuparkkeeraus ja peruutus ylipäänsä. Asialle laitetaan itse autokoulun johtaja, isällinen ja karismaattinen herra, hermoista päätellen vähintään entinen hävittäjälentäjä. Hän antaa olennaisen ohjeen: "Nainen kuule ottaa aina yliotteen, näyttelemistähän kaikki on".

Juu, olenhan minä näytellyt peräti Tampereen YT:ssä.

Ohjetta muistellen hallitsen mainiosti polvieni vapinan ja juttelen kepeästi, kun pujottelen autokoulun uudella pikkumersulla tötteröradan läpi ja pehmeistä köysistä koottuun parkkiruutuun. Katsastusaseman pihasta liikenteen sekaan kaartaessa iskee tietoisuus, että tämä auto on nyt minun vastuullani, joten siihen ei saa tulla ruttua, vaikka henki menisi.

"Hieman satelee", inssi ohjeistaa kokelasta Hervannan valtaväylällä, ja pienen etsimisen jälkeen tuulilasin pyyhkijät tosiaan löytyvät hallintalaitteista. "Miksi teitä muuten on useampia?" kysyn muistellen jouluaattoa, jolloin menetin pukkiuskoni. Lahjasäkkiä kuljetti kaksi joulupukkia eikä auttanut, vaikka isä väitti toisen olevan tonttu. "Pitäähän sitä jotain painoa olla takapenkillä kaiken varalta", kuuluu vastaus.

Ajelen päättäväisen hallitusti mutta sisäisesti värjyen eteenpäin. Kaikki menee hyvin siihen asti, kun on aika kaartaa koeajon päätepisteeseen Sammonkadulla. Risteyksessä perä lähtee luistamaan tuoreen loskapatjan päällä ja saan oikaistua auton vasta viime tingassa ennen kuin joudumme vastaantulijan kaistalle.

Samassa näen ensimmäisen ajo-openi tuijottavan tuikein haukankatsein torin laidalta. Hän on tullut todistamaan epäonnistumistani ja ajamaan auton voitonriemuisesti takaisin koululle. Kylmä teräs äänessäni yllättää iloisesti itsenikin.

"Meinasi lähteä luistoon, mutta hallitsin tilanteen."

Tiedän silti reputtaneeni, varsinkin kun en mitenkään tahdo saada autoa tien laitaan sievästi parkkiin. "Kumpaan suuntaan käännetään?" inssi avittaa. "Tähän näin", sanon survaisten rattia, niin että auto on samassa reippaasti vinossa. "No, ilmeisesti toiseen", korjaan komediennen varmuudella. Ylivireä ajokasvattaja seisoo roomalaisen ylimyksen tietäväinen ilme naamallaan vieressä, kun lopuksi valutan auton paikalleen ja moottori sammuu omia aikojaan.

Seuraa pitkä hiljaisuus, kun ajotaitoni katsastaja piirustelee jotain paperiin. Istumme autossa kukin kuunnellen sisäisiä tuntojamme.

"Kai sinut voisi jo päästää yksinään harjoittelemaan", sanoo inssi kuulostaen siltä, ettei oikein usko repliikkiään itsekään.

On tapahtunut virhe, ja saan ajokortin!

Viikon 33 Micra Cuts tähti

Jälleen on aika esitellä viikon Micra Cuts tähti.Kangasalalainen toimittaja Riitta Santala-Köykkä bloggaa tavallisen tärkeistä asioista yhdessä miehensä, Micra Cuts -konkari Samin kanssa. Pinseriä voit käydä lukemassa täältä.

Tervetuloa kirjoittamaan Micra Cutsiin Riitta!

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Hetkiä paratiisissa

Ajelimme viikonlopuksi vierailulle merimaisemiin Porvooseen. Micru suoritui mainiosti moottoritiellä eikä edes rankkasade hidastanut menoa juurikaan. Synkän sään suurin haitta oli ettei musiikkia kuullut kunnolla sateen rummutuksen läpi.

Porvoossa poikettiin hakemaan hampurilaiset, ja todettiin että mäkkärin lähistöllä asustavien varpusten ei paljon tarvitse ruokansa eteen töitä tehdä. Ellei työksi lasketa ihmisten pelottelua napottamalla vaativasti tuulilasin läpi. Varpusparvi laskeutui Micran konepellille ja peilien päälle välittömästi kun auto pysähtyi ravintolan parkkipaikalle. Kun tähteitä ei herunut niin yksi uskalikko tyhjensi suolensa mielenosoituksellisesti suoraan kuskin naaman kohdalle tuulilasiin. "Toivottavasti maistui ja tervetuloa uudestaan!" :)

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä ystävien vehreässä ja vieraanvaraisessa kesäparatiisissa.

Vanhat puut kaartuvat suojaisan merenlahden ylle ja luovat illan tummetessa salaperäisiä varjoja tyyneen vedenpintaan.

Polku laiturin ja saunan välillä on juhannusruusujen reunustama suojaisa kuja. Matkalla meren sylistä saunan lämpöön sammaloituneet kivet tuntuvat samettisen pehmeiltä paljaiden jalkojen alla.

Ilta-aurinko tyynnytti sateisen sään pehmeäksi elokuun illaksi. Saunomista, uimista, rapuja ja hyvää seuraa. Parhautta.