Taitaja tarunomainen

Edellisestä kerrasta on melkein kymmenen vuotta. Santa rapisee itsekseen muuten täydellisessä hiljaisuudessa, kun jokainen pieni jyvänen liikahtelee sulavasti osana valtavaa hiekkamerta. Ilta viilenee helteisessä autiomaassa. Ensin ympäröivät vuoret punertuvat ja sitten sinertyvät.

Uskallan istahtaa avoauton rattiin, koska autiomaassa näkee kauas, jokaisen vastaantulijankin niin pitkälle kuin silmä siintää. Mitään ei voi hypätä puskasta eteeni. Moottori jyrisee mahtavasti ja painan yhä reippaammin kaasua, sulan osaksi suurta kokonaisuutta, ainakin omasta mielestäni. Autiomaan asujat ovat todennäköisesti toista mieltä. Itse asiassa innostun niin, että unohdan katsella nopeusmittaria ja mieheni puristaa rystyset valkoisina penkkiä.

Autoilu voi joskus olla vahva elämys. Kannattaisi siis pitää yllä ajotaitoa.

Harjoittelussa pitkän ajotauon jälkeen on vain yksi ongelma. Muu liikenne. Ei, kaksi ongelmaa. Se toinen on pelkääjän penkiltä kuuluva natina. Liikkeellä on aina muita hiekanjyväsiä, joihin törmätä.

Toiset epävarmat menevät ajamaan sorakuopalle, toiset suoraan moottoritielle. Kaikkialla on liikennettä, lukemattomia mahdollisuuksia poukkoilla arvaamattomasti. Kukaan ei voi tietää, mitä kuskin mielessä liikkuu metallikapselin kiitäessä muiden seassa eteenpäin, tai tuota noin, johonkin suuntaan.

Alistun välttämättömään, eli että muita liikkujia ei tällä kertaa voi välttää, ja koetan miettiä mahdollisimman rauhallisen paikan. Valitsen tutun pikkutien lähistöllä. Se kiemurtaa upean viljelysmaiseman halki kohti luonnonsuojelualueen rajaa. On tullut aika katsoa, vieläkö minusta on ajajaksi. Hyvän aterian ja leppoisan jutustelun siivittämänä alkaa tuntua, että ehkä sittenkin voisin vielä kiivetä Micraan ja käynnistää sen, jopa painaa kaasua.

Täällä on tavallisesti vähän liikennettä, ainakin siihen asti kun kuntamme edistysintoiset jyrääjät saavat tahtonsa läpi ja rakennuttavat pellot täyteen asuintaloja ilman palveluja. Pitkät jäähyväiset kauniille maisemalle ovat jatkuneet jo vuosia. Ajamme yleensä kotiin "maalaiskautta", vaikka se ei ole järkevää. Jonain päivänä, ehkä piankin, tämä miljöö on mennyttä, jos kauaskatseisemmat eivät saa jotenkin lyhytnäköisiä aisoihin.

Käynnistän auton ja ohjaan tien laidasta keskemmälle. Tunnistan heti varman, tyynen tunteen, jonka olin unohtanut hermoillessani, uskallanko. Kun viimein istun ratissa ja hallitsen autoa, minut valtaa levollisuus. Tämähän on vaivatonta, eikä sitä paitsi auta, vaikka ajaminen olisi vaikeaa ja kamalaakin: nyt on vain yksi suunta, eteenpäin.

Siihen on syynsä. Ajan rauhallisesti, sillä uusi virtaviivainen ja tyylikäs teräshahmoni vaatii pitkästä aikaa totuttelua. Alle minuutin kuluttua takapeilissä näkyykin taas yksi kiireinen ja rutinoitu. Kohteliaasti väistän niin lähelle piennarta, että pyörät rutisevat. "Oja, oja, oja!" korottaa kyytiläinen ääntä, ihan turhaan. Eihän auto ole vielä edes kallellaan.

Varmuuteni kasvaessa kyydittävän hermostus lisääntyy. "Jalankulkija, varo jalankulkijoita". Niin, kas vain, siinähän heitä on. "Miksi sinä tänne kapealle tielle käännyit, entäs jos joku tulee vastaan?" No, sittenhän nähdään kumpi väistää, ajattelen. "Tuolta pensasaidan takaa voi tulla joku." Nähtävästi pelon määrä on vakio. Koen hieman ilkikurista tyytyväisyyttä. Pientä tasoitusta kaikista niistä kerroista, kun olen itse istunut kyydissä ja joutunut sanomaan "muista tilannenopeus" ja "varo oikealta tulijaa". Turhaa narinaa, tietty.

Hei, tämähän on helppoa ja hauskaa. Voisin ajaa vaikka miten pitkälle, kunhan peilissä ei taas näkyisi joku niin taitava kuski, että hänen ei tarvitse huolehtia turvavälistä. Tällä kertaa en kuitenkaan väistä pientareelle. Mitäpä hän minulle voi, odottakoon, että käännyn.

Kas kummaa, aivan pian saavun kotipihaan elävänä ja yhtenä kappaleena ja astun autosta ihka omin jaloin tukevalle maankamaralle. Kaikkivoipa olo lienee sukua tunteelle, että on juuri synnyttänyt kuutoset, lentänyt kuuhun ja tullut valituksi maailman presidentiksi. Kaikki on niin kaunista eikä mikään tee kipeää.

Ehkä jonakin päivänä ajan vielä toisen kerran. Mahdollisesti huomenna. Tai kymmenen vuoden päästä.

Myöhään illalla matkalla kuntosalille tiet kiiltelevät typötyhjinä sateessa, ensimmäistäkään ajoneuvoa tai jalankulkijaa ei liiku missään. Palatessa on yhtä autiota. Natiivit ovat ehkä lukeneet tätä blogia ja päättäneet pysytellä turvassa.

Lopuksi vielä pieni evästys kanssaliikkujille. Ihan siltä varalta, että ajamiseni ei jälleen jää tähän, kuten epäilen. Niin, ja muiden ajokammoisten puolesta.

Hei, sinä keskimääräistä parempi kuski, joka osaat ja taidat kaiken täydellisesti. Juuri sinä, jonka mielestä nopeusrajoitukset pitäisi poistaa ja ohittaa voi joka niemessä ja notkossa ja saarelmassa ja mäessä ja sulkuviivan yli ja vastaantulijaa lähes hipoen, koska kaikki on niin yksinkertaista ja tavanomaista eikä mitään hallitsematonta voi ikinä sattua. Sinä, jonka edustusauto tahtoo mennä kahtasataa ja jokainen edellä köröttävä urpo kirvoittaa kiroilua ja aiheuttaa ehkä sydänkohtauksen, jos me tientukot emme ymmärrä suoria alta pois.

Emme me tahallaan. Nyrkin puiminen on ihan turhaa, samoin valojen vilkuttelu. Pidä ihmeessä varasi, sinä taitaja tarunomainen. Sinun on kerrankin aika ajatella itseäsi ja turvallisuuttasi. Kukaan ei nimittäin tiedä, painammeko me tunarit epähuomiossa kaasua vai jarrua, jos roikut takapuskurissa tai tuuttaat oikein tanakasti torvellasi.