tiistai 12. elokuuta 2008

Ajokammo

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Talvella saan ajella toimituksen autoilla. Niitä on kaksi: valtava LandRover ja upouusi Volvo. Minulle luovutetaan avaimet vasta, kun olen kyydinnyt päätoimittajaa yhden kerran. Hän on aluksi kovin luottavainen.

"Käänny vain, ihan hyvin tästä ehtii", hän vakuuttaa viittilöiden kohti oikealta päätietä porhaltavaa tukkirekkaa. Kytkin, jarru, kaasu, vaihdekeppi vai miten päin se meni ... Seppo ei voi käsittää, miksi hidastelen. Onneksi itsesäilytysvaisto voittaa ja annan tukkikuorman hujahtaa ohi.

Niitähän Lammilla riittää koko talven. Tarvitsee vain ajaa nopeusrajoituksen mukaan ja pian on tuollainen valtava turilas peräpeilissä painostamassa. On myös kiireisiä perheenisiä, ärtyisiä urheiluautoilijoita ja ainainen jono takanani, kun yritän suhteuttaa nopeuden taitoihini. Ahdistaa.

Onko harjoittelusta hyötyä, jos luontaiset edellytykset puuttuvat? Sattuu kaikenlaista ... ajan käsijarru päällä, pitkillä valoilla, melkein ojaan, meinaan päätyä sisään kaupan ikkunasta, kun jalka sattuu jarrun sijasta kaasulle ... huh, läheltä piti - tilanteita riittää. Joudun paikallisen kartanon pihaan juttumatkalla (uukkari ei onnistunut vaan sivutie oli liian kapea) ja jään irrallaan olevan susikoiran vangiksi, kun pelkään muuten ajavani sen päälle. Lumikola hipaisee hieman maasturin etukulmaa, tupsahdan lumihankeen tähdätessäni sivutielle ja melkein kaadan kumoon apuun ryntäävät hyväntekijät, kun pistän nelivedon päälle ja painan reilusti kaasua ...

Ensimmäinen mainittava kolhu autoon tulee, kun peruutan huoltoasemalla suoraan päin bensapumppua. Takaa kajahtaa kaamea, metallinen kirskahdus. Ei ole kiva mennä kertomaan Sepolle, että hänen silmäteränsä ei ole enää uuden veroinen.

Päätoimittaja muuttuu ensin valkeaksi kuin lumi veren kaikotessa hänen kasvoiltaan, mutta noin minuutin kuluttua punaiseksi kuin paloauto, kun hän saa vedetyksi henkeä.

Toivuttuaan kolauksesta Seppo kertoo, miten hän ajoi nuorena miehenä oman pomonsa uuden amerikanraudan pystyssä törröttävään ratakiskoon. Kollega muistelee, miten hän lähti Martta-kerhon kokoukseen tekemään juttua ja löysi autonsa palatessa järvestä. Käsijarru.

Luottamus ajotaitoihini on kuitenkin alkanut horjua. Huomaan sen siitä, että päätoimittaja pyytää minua menemään taksilla kalanjalostuslaitokselle, koska "sinne on niin mutkainen tiekin".

Jaaha, Nissan Micra on saapunut. Tuolla se seisoo naama nauravana postilaatikon kulmalla, ja olen ajanut viimeksi kymmenen vuotta sitten. Käyn varovasti tarkastelemassa autoa, mutta samassa kadunpätkämme pelmahtaa täyteen pahaa aavistamattomia jalankulkijoita: äiti työntää lastenvaunuja, naapuri ulkoiluttaa koiranpentua, pikkulapset harjoittelevat pyöräilyä ja musta kissa juoksee tien yli täynnä elämänriemua.

Saapa nähdä, lähteekö Micra täältä maanantaina tankki yhtä täynnä kuin tulikin.

2 kommenttia:

tkongas kirjoitti...

Hyvin se menee.
Micrassahan on muistaakseni automaattivaihteet, niin niiden myötä ei tarvitse huolehtia kytkimestä ollenkaan jolloin voi keskittyä sitten kaikkeen muuhun.
Itseasiassa uskon Micran olen niitä turvallisimpia ajokkeja pitkän ajotauon jälkeen.

Riitta kirjoitti...

Kiitos kannustuksesta ... mutta mistä voit tietää, että se menee hyvin? Ehkäpä vain olenkin toivoton tumpelo? :-)

Olet oikeassa, että automaattivaihteet ovat todellakin plussaa. Kytkimen ja vaihdekepin kanssa pelailu ainakin jää pois.