Ajokammo

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Talvella saan ajella toimituksen autoilla. Niitä on kaksi: valtava LandRover ja upouusi Volvo. Minulle luovutetaan avaimet vasta, kun olen kyydinnyt päätoimittajaa yhden kerran. Hän on aluksi kovin luottavainen.

"Käänny vain, ihan hyvin tästä ehtii", hän vakuuttaa viittilöiden kohti oikealta päätietä porhaltavaa tukkirekkaa. Kytkin, jarru, kaasu, vaihdekeppi vai miten päin se meni ... Seppo ei voi käsittää, miksi hidastelen. Onneksi itsesäilytysvaisto voittaa ja annan tukkikuorman hujahtaa ohi.

Niitähän Lammilla riittää koko talven. Tarvitsee vain ajaa nopeusrajoituksen mukaan ja pian on tuollainen valtava turilas peräpeilissä painostamassa. On myös kiireisiä perheenisiä, ärtyisiä urheiluautoilijoita ja ainainen jono takanani, kun yritän suhteuttaa nopeuden taitoihini. Ahdistaa.

Onko harjoittelusta hyötyä, jos luontaiset edellytykset puuttuvat? Sattuu kaikenlaista ... ajan käsijarru päällä, pitkillä valoilla, melkein ojaan, meinaan päätyä sisään kaupan ikkunasta, kun jalka sattuu jarrun sijasta kaasulle ... huh, läheltä piti - tilanteita riittää. Joudun paikallisen kartanon pihaan juttumatkalla (uukkari ei onnistunut vaan sivutie oli liian kapea) ja jään irrallaan olevan susikoiran vangiksi, kun pelkään muuten ajavani sen päälle. Lumikola hipaisee hieman maasturin etukulmaa, tupsahdan lumihankeen tähdätessäni sivutielle ja melkein kaadan kumoon apuun ryntäävät hyväntekijät, kun pistän nelivedon päälle ja painan reilusti kaasua ...

Ensimmäinen mainittava kolhu autoon tulee, kun peruutan huoltoasemalla suoraan päin bensapumppua. Takaa kajahtaa kaamea, metallinen kirskahdus. Ei ole kiva mennä kertomaan Sepolle, että hänen silmäteränsä ei ole enää uuden veroinen.

Päätoimittaja muuttuu ensin valkeaksi kuin lumi veren kaikotessa hänen kasvoiltaan, mutta noin minuutin kuluttua punaiseksi kuin paloauto, kun hän saa vedetyksi henkeä.

Toivuttuaan kolauksesta Seppo kertoo, miten hän ajoi nuorena miehenä oman pomonsa uuden amerikanraudan pystyssä törröttävään ratakiskoon. Kollega muistelee, miten hän lähti Martta-kerhon kokoukseen tekemään juttua ja löysi autonsa palatessa järvestä. Käsijarru.

Luottamus ajotaitoihini on kuitenkin alkanut horjua. Huomaan sen siitä, että päätoimittaja pyytää minua menemään taksilla kalanjalostuslaitokselle, koska "sinne on niin mutkainen tiekin".

Jaaha, Nissan Micra on saapunut. Tuolla se seisoo naama nauravana postilaatikon kulmalla, ja olen ajanut viimeksi kymmenen vuotta sitten. Käyn varovasti tarkastelemassa autoa, mutta samassa kadunpätkämme pelmahtaa täyteen pahaa aavistamattomia jalankulkijoita: äiti työntää lastenvaunuja, naapuri ulkoiluttaa koiranpentua, pikkulapset harjoittelevat pyöräilyä ja musta kissa juoksee tien yli täynnä elämänriemua.

Saapa nähdä, lähteekö Micra täältä maanantaina tankki yhtä täynnä kuin tulikin.

Virhe

Inssipäivän aamuna rätkii ensimmäisen rännän. Olen aloittanut autokoulun hyvissä ajoin elokuussa saatuani toimitusharjoittelijan paikan Lammilta. Oppilas on osoittautunut kovapäiseksi, joten opettaja on vaihtunut jo kerran, sen jälkeen kun ylivireä ajokasvattaja on menettänyt hermonsa ja karjunut naama punaisena risteykseen poikittain juuttuneelle tumpelolle. Sen jälkeen leppoisa Matti-setä ja pari muutakin optimistia on antanut minulle ajotunnin toisensa jälkeen.

Vielä koeajon aamuna harjoittelematta on silti yhtä ja toista, kuten taskuparkkeeraus ja peruutus ylipäänsä. Asialle laitetaan itse autokoulun johtaja, isällinen ja karismaattinen herra, hermoista päätellen vähintään entinen hävittäjälentäjä. Hän antaa olennaisen ohjeen: "Nainen kuule ottaa aina yliotteen, näyttelemistähän kaikki on".

Juu, olenhan minä näytellyt peräti Tampereen YT:ssä.

Ohjetta muistellen hallitsen mainiosti polvieni vapinan ja juttelen kepeästi, kun pujottelen autokoulun uudella pikkumersulla tötteröradan läpi ja pehmeistä köysistä koottuun parkkiruutuun. Katsastusaseman pihasta liikenteen sekaan kaartaessa iskee tietoisuus, että tämä auto on nyt minun vastuullani, joten siihen ei saa tulla ruttua, vaikka henki menisi.

"Hieman satelee", inssi ohjeistaa kokelasta Hervannan valtaväylällä, ja pienen etsimisen jälkeen tuulilasin pyyhkijät tosiaan löytyvät hallintalaitteista. "Miksi teitä muuten on useampia?" kysyn muistellen jouluaattoa, jolloin menetin pukkiuskoni. Lahjasäkkiä kuljetti kaksi joulupukkia eikä auttanut, vaikka isä väitti toisen olevan tonttu. "Pitäähän sitä jotain painoa olla takapenkillä kaiken varalta", kuuluu vastaus.

Ajelen päättäväisen hallitusti mutta sisäisesti värjyen eteenpäin. Kaikki menee hyvin siihen asti, kun on aika kaartaa koeajon päätepisteeseen Sammonkadulla. Risteyksessä perä lähtee luistamaan tuoreen loskapatjan päällä ja saan oikaistua auton vasta viime tingassa ennen kuin joudumme vastaantulijan kaistalle.

Samassa näen ensimmäisen ajo-openi tuijottavan tuikein haukankatsein torin laidalta. Hän on tullut todistamaan epäonnistumistani ja ajamaan auton voitonriemuisesti takaisin koululle. Kylmä teräs äänessäni yllättää iloisesti itsenikin.

"Meinasi lähteä luistoon, mutta hallitsin tilanteen."

Tiedän silti reputtaneeni, varsinkin kun en mitenkään tahdo saada autoa tien laitaan sievästi parkkiin. "Kumpaan suuntaan käännetään?" inssi avittaa. "Tähän näin", sanon survaisten rattia, niin että auto on samassa reippaasti vinossa. "No, ilmeisesti toiseen", korjaan komediennen varmuudella. Ylivireä ajokasvattaja seisoo roomalaisen ylimyksen tietäväinen ilme naamallaan vieressä, kun lopuksi valutan auton paikalleen ja moottori sammuu omia aikojaan.

Seuraa pitkä hiljaisuus, kun ajotaitoni katsastaja piirustelee jotain paperiin. Istumme autossa kukin kuunnellen sisäisiä tuntojamme.

"Kai sinut voisi jo päästää yksinään harjoittelemaan", sanoo inssi kuulostaen siltä, ettei oikein usko repliikkiään itsekään.

On tapahtunut virhe, ja saan ajokortin!

Viikon 33 Micra Cuts tähti

Jälleen on aika esitellä viikon Micra Cuts tähti.Kangasalalainen toimittaja Riitta Santala-Köykkä bloggaa tavallisen tärkeistä asioista yhdessä miehensä, Micra Cuts -konkari Samin kanssa. Pinseriä voit käydä lukemassa täältä.

Tervetuloa kirjoittamaan Micra Cutsiin Riitta!

Hetkiä paratiisissa

Ajelimme viikonlopuksi vierailulle merimaisemiin Porvooseen. Micru suoritui mainiosti moottoritiellä eikä edes rankkasade hidastanut menoa juurikaan. Synkän sään suurin haitta oli ettei musiikkia kuullut kunnolla sateen rummutuksen läpi.

Porvoossa poikettiin hakemaan hampurilaiset, ja todettiin että mäkkärin lähistöllä asustavien varpusten ei paljon tarvitse ruokansa eteen töitä tehdä. Ellei työksi lasketa ihmisten pelottelua napottamalla vaativasti tuulilasin läpi. Varpusparvi laskeutui Micran konepellille ja peilien päälle välittömästi kun auto pysähtyi ravintolan parkkipaikalle. Kun tähteitä ei herunut niin yksi uskalikko tyhjensi suolensa mielenosoituksellisesti suoraan kuskin naaman kohdalle tuulilasiin. "Toivottavasti maistui ja tervetuloa uudestaan!" :)

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä ystävien vehreässä ja vieraanvaraisessa kesäparatiisissa.

Vanhat puut kaartuvat suojaisan merenlahden ylle ja luovat illan tummetessa salaperäisiä varjoja tyyneen vedenpintaan.

Polku laiturin ja saunan välillä on juhannusruusujen reunustama suojaisa kuja. Matkalla meren sylistä saunan lämpöön sammaloituneet kivet tuntuvat samettisen pehmeiltä paljaiden jalkojen alla.

Ilta-aurinko tyynnytti sateisen sään pehmeäksi elokuun illaksi. Saunomista, uimista, rapuja ja hyvää seuraa. Parhautta.

Mitään en oo ostanu (enkä osta)

Eilen tuli testattua Micran ajo-ominaisuuksia reilun neljänsadan kilometrin verran. Yllättävän kepeästi lulla ponkaisi ohitustilanteissa puoleentoista sataan tuntikilometriin ja siinäkin vauhdissa tuntui kuin ois ajanut kuuttakymppiä. Hmm, oisko kyseessä perinteinen vauhtisokeus vai tuntuuko kääpiössä kyyti aina tavallista verkkaisemmalta? :)

Matkalla häjyjen tyyssijoille poikettiin Ikaalisten Wanhassa Kauppalassa persoonallisessa vanhan tavaran osto- ja myyntiliikkeessä. Jos ois rahaa lampaiden syödä ja isompi koti kalustettavana, niin mun mukaan ois helposti voinut tarttua yksi helmenharmaa kampauspöytä, sateenvarjoteline ja omilla jaloillaan seisova ompelutarvikelaatikko. Ei oo rahaa, taloa eikä onneks niitä rehun perään ahneita uuhia niin että sinne jäivät. Pienen hetken ajan ihailtiin Ikaalisten keskustaa myös Kyrösjärven toiselta puolelta kun kuvattiin mun ompelemaa paitaa blogia varten. Strike a pose, joopa joo...

Katsastettiin tietty myös paikallinen kierrätyskeskus (melkoisen pelottava bunkkeri) ja kirpparit (TV-shopin ThighMasterit on tainneet joskus olla kova sana Ikaalisissa) melko laihoin tuloksin. Sitä yllättävämpää olikin, että mun suuri heräteostokseni tapahtuikin sitten Ikaalisten Rollsissa. Ei, mä en seonnut ja ahtanut kupua täyteen hampurilaisia, vaan iskin silmäni ravintolan nurkassa olevan lahjatavaramyymälän seinällä komeilevaan kelloon. Sopivasti vanhanaikainen muttei liian kruusattu, ja mikä parasta, jumalattoman kokoinen. Mikä sitten osoittautuikin haasteeksi kun kello kaupanteon jälkeen kohtas Micran takaluukun. Olis tietysti pitänyt arvata että ongelmia on tiedossa kun yrittää tunkea jättiläiskelloa kääpiöautoon... :P

Parin perkeleen jälkeen ajannäyttäjä kuitenkin losahti paikoilleen tavaratilaan. Kello sitten kyllä veikin puolet takaluukusta, mutta milloinkaan ei oo niin ahdasta ettei joukkoon mahtuis pari kiloa lankaa. ;) Tässä tosin vain mun maltilliset ostokset Tapion kaupasta, Jatan säkki kulkeutui kotiin takapenkillä. Ja sen kauhajokelaisen kangaskaupan loppuunmyynnistä riittää kun mainitsee että Sulo Vilen -vaihde meni päälle ja ale-lappujen edessä mun päässä suhisi vain että kyllä kannattaa ostaa kun kerran halvalla saa. Niinpä... Kuvassa Jatta pyrkii kohti luontevaa mitään-en-oo-ostanu-ilmettä. Ei ihan mee läpi kun kuva on otettu sen samaisen ison lankakaupan edessä... :D

Pakko muuten sanoa että Micran käsikirja on melkoisen ylimalkaista laatua, ainakaan se ei auta silloin kun on tosi kyseessä ja auton käytön kannalta ehkä Se Kaikkein Polttavin Kysymys kaipaa vastausta: Poppikonetta ja kännykkää ei nimittäin saanut BlueToothin kautta pelittämään yhteen kuin pari sekuntia kerrallaan, vaikka Jatta sitkeästi yritti saada meille sillä keinolla parempaa musaa koko Ikaalinen-Jalasjärvi-välin ajan. Niin ja mp3-soittimien kytkeminen sterkkoihin näyttäis olevan turha toivo, jos ei omista iPodia piuhoineen. Muistanko väärin vai väittikö joku aiemmin täällä löytäneensä Micrasta usb-portin? Jos näin on niin olkaapa kilttejä ja kertokaa mullekin sen koordinaatit niin ei tarvii olla radio-cd-yhdistelmän varassa.

Huomenna Micra pääse taas maistamaan moottoritietä ja hurruuttelemaan viikonlopun merenrantamaisemissa. P. Pouta kyllä uhkaili Etelä-Suomea monsuunilla, joten saas nähdä kuinka pikkuisen hopan tuulilasinpyyhkimet selviytyy vesimassojen kanssa.

Viikkoni kääpiönä

On se pieni. Vaikka just siks ihan kätevä ja sisätilat on ainakin edessä yllättävän avarat. Itsas meikäläisen 175 senttiä taittuu sisään huomattavasti kätevämmin kuin moniin muihin autoihin. Liikenteessä huomaa kuitenkin auton pienuuden, etenkin bussin tai rekan vierellä ajaessa. Keskivertoa pidempänä mä en yleensä tunne oloani pieneksi, joten ihan mielenkiintoista päästä Micrun kautta testaamaan elämää kääpiönäkökulmasta.

Viikon ajan mulla on siis kääpiökoiran lisäksi kääpiöauto, mikäs sen sopivampaa. ;) Herttaa tää auto ei tosin vois vähempää kiinnostaa, koska se tietää ettei kuitenkaan pääse valtaamaan Micrun sisäosia. Mä sen sijaan noukin kyytiin frendun ja suuntaan hopeakääpiön nokan kohti Etelä-Pohojammaan lankaparatiisia. Tuleepahan testattua montako kiloa lankaa Micruun mahtuu... :P

Viikon 32 Micra Cuts tähti

Kiitos Ellen! Tällä viikolla puikkoihin pääsee tamperelainen Vilma. Neulontatöiden ohella Vilma kutoo yhteen myös päivän tarinan blogissaan Sisäinen villapaita.

Tervetuloa Micra Cuts -jengiin Vilma!