Voi surun paivaa.
Pieni ilopillerimme noudettiin juuri kotipihasta. Kaihomielin sivelin sen kaunista peltipintaa viela aamulla, samalla kun kerasin sisapuolelta elonmerkit meikalaisista pois.
Karry oli erityisesti lastemme mieleen. Se tuntui heista miltei inhimilliselta. Kuin yhdelta ipanoista.
Rakas lapsi saikin monta nimea:
Milli Mikranen
Aitin ralliauto
Aitin hassutusauto
Pikku kirppu
Hömpitteluauto
Mopo
Hopeanuoli
Millis von Pikkurillis
Pikkurotta..
jne.
Lapsille auton parasta antia olivat vauhdin tunne jonka pienella autolla jostain syysta saavuttaa hiljaisemmallakin nopeudella, alhaalla 'ihan ku maassa' istuminen (joka oli erityisesti 2v:n makuun), ja auton ja siten myos takapenkkilaisten turvaistuimien herkempi 'heilahtelu' mutkissa. Omalla pikkutiellamme kurvailinkin aina vahan ylimaaraista ja sekos ukkoja nauratti.
-heiluttelua! -tee taas heiluttelua!, ja hirmu nauraminen. 4v paralta meinasikin perjantaina melkein lurahtaa pisut farkkuihin kun kikatutti niin kamalasti.
Ja kerrottakoon viela etta auto myos puhui lapsille kauttani. Kylla!
Hieman sellaisella kimealla aanella ja aika hulluja juttuja..
Komensikin joskus jos tuli tappeluita takapenkilla..
Mutta ei siita puhumisesta sen enempaa.
Luulevat pian isot ihmiset minua ihan sekopaaksi..
Ja vain nahtavaksi jaa puhuuko Milli Mikranen muillekin kuskeille, vain avautuiko se vain meille?
Hyvaa matkaa Millis Von Pikkurillis, tanne jai ainakin kaksi pienta poikaa kaipaamaan kyytiasi!!
1 kommentti:
Kiitti kuvasta! Jänskä juttu: kun panen hiiren kursorin kuvan päälle, se on täsmälleen saman kokoinen kuin autoon teipattu "hanska". :)
Kiitos myös hauskoista tarinoista ja hyvää jatkoa!
Lähetä kommentti