Koskapa tykkään nelipyöräisistä melko lailla enemmän kuin esimerkiksi vaikkapa kaurapuurosta, on minulla ollut tapana mietiskellä jokaiselle ajamalleni autolle auton tunnelmaan ja olemukseen sopiva teemalaulu.
Kahdelle saksalaiselle matalalentokoneellemme olen omistanut tämän pätkän. Siitäkin huolimatta että toinen on diesel.
Sunnuntaiajelulla kera vuosikerta-Kuplan kuuntelen aina tätä.
Kun erään kerran ajelin vanhaa Trabantia pitkin poikin Unkaria, pyöri mielessäni tämä.
Ja kun suhasin Irlantia päästä päähän vuosikerta-Camarolla, niin luonnollisestikin luukutin stereoista tätä.
Tänään ajelin Karjaalle ja Kytäjän kautta takaisin Teletapilla ja radio sattui soittamaan tämän.
Sopi mielestäni tunnelmaan kuin nyrkki silmään, varsinkin kun tiellekin oli vedetty ihkauusi ja ah-niin-sileä asfaltti. Pakko kai myöntää, että tykkään tuosta nelipyöräisestä pikku turhakkeesta, vaikkei sen takakonttiin mahdukaan kahta koiraa ja kolmea ostoskassia.
torstai 11. syyskuuta 2008
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
NIUHO AKKA
Vaikka väitetty maailmanloppu ei sitten tänään tullutkaan, niin allekirjoittanut suhasi kyllä pitkin pääkaupunkiseutua tukka putkella kuin maailmanlopun edellä.
Töihin-lääkäriin-töihin-tukkuun-kotiin-töihin-kouluun-kauppaan-kotiin.
En oikein tiedä pidänkö Teletapin maantieajo-ominaisuuksista. Jos se olisi minun, niin ensitöikseni vaihtaisin ainakin nuo leveät ja matalat nakit vähän järjellisempiin. Säästäisin polttoainetta ja tärykalvojani.
Micra on pieni ja köykäinen kulkupeli. Sen renkaat eivät välttämättä tarvitse olla kokoa 185/50-16''. Vannekoko on siedettävä tuollaisenaan, mutta renkaan leveys ja matala profiili eivät ole omiaan tekemään ajosta järin nautittavaa. Ei etenkään jos kilometrejä tulee mittariin päivässä yli kaksisataa. Eikä etenkään jos ne kilometrit ajetaan pääkaupunkiseudun hävyttömän kurjilla asfalttipinnoilla, jotka ovat surkean ylläpidon ja silkan idiotismin ansiosta karheat ja urista muhkuraiset. Vähemmän leveyttä nakkiin ja viisitoista milliä lisää profiilia, niin korvat eivät soisi tilliä Helsinki-Nurmijärvi pikataipaleen jälkeen.
Positiivista tosin on se, että vaikka Micra ei mikään tykki olekaan, niin hyvin sillä pysyy muun liikenteen mukana, enkä itse ainakaan ole vielä törmännyt muita kuskeja vaivanneeseen ongelmaan, että isommat paahtavat reikä otsaluussa ohi vaikka väkisin. Tosin tähän kohtaan todettakoon, että minulla on todistetusti keskimääräistä raskaampi kaasujalka ja poliisikin siitä jaksaa aina aika ajoin muistuttaa. Ja ihan syystä.
Mutta se rengasmelu!
Niille, jotka eivät mahdollisesti nihkeilyäni ymmärrä, voin hieman valottaa syitä kranttuiluuni. Istun perskohtaisesti kuskin jakkaralla joka vuosi keskimäärin 60 tuhatta kilometriä. Jos tuon matkan ajaa keskimäärin n. 90 kilometrin tuntivauhtia, se tekee noin (hui helvetti!) 666 tuntia autoilua vuodessa. 666 tuntia on liki 28 vuorokautta. Neljä viikkoa. Yötä päivää. Työviikkoina laskettuna se olisi melkein 18 viikkoa, eli neljä ja puoli kuukautta, olettaen, että viikossa saisi kaksi vapaapäivää.
Se on aika paljon. Enemmän kuin tavallisella duunarilla keskimäärin.
Mutta siinä neljän ja puolen kuukauden rupeamassa on puuteroimatonkin ahteri sen verran kovilla, että autolta vaatii tiettyjä ominaisuuksia.
Rengasmeluun ja leveiden renkaiden tuottamasta ylimääräisestä kitkasta johtuvaan ylimääräiseen polttoaineen kulutukseen voi tosin vaikuttaa hyvin helposti itse. Lääke löytyy rengasliikkeen varastosta.
Vaan kun tuo Teletappi, joka kaikesta huolimatta alkaa vähitellen sydäntäni sulattelemaan, ei ole minun.
Hö.
Töihin-lääkäriin-töihin-tukkuun-kotiin-töihin-kouluun-kauppaan-kotiin.
En oikein tiedä pidänkö Teletapin maantieajo-ominaisuuksista. Jos se olisi minun, niin ensitöikseni vaihtaisin ainakin nuo leveät ja matalat nakit vähän järjellisempiin. Säästäisin polttoainetta ja tärykalvojani.
Micra on pieni ja köykäinen kulkupeli. Sen renkaat eivät välttämättä tarvitse olla kokoa 185/50-16''. Vannekoko on siedettävä tuollaisenaan, mutta renkaan leveys ja matala profiili eivät ole omiaan tekemään ajosta järin nautittavaa. Ei etenkään jos kilometrejä tulee mittariin päivässä yli kaksisataa. Eikä etenkään jos ne kilometrit ajetaan pääkaupunkiseudun hävyttömän kurjilla asfalttipinnoilla, jotka ovat surkean ylläpidon ja silkan idiotismin ansiosta karheat ja urista muhkuraiset. Vähemmän leveyttä nakkiin ja viisitoista milliä lisää profiilia, niin korvat eivät soisi tilliä Helsinki-Nurmijärvi pikataipaleen jälkeen.
Positiivista tosin on se, että vaikka Micra ei mikään tykki olekaan, niin hyvin sillä pysyy muun liikenteen mukana, enkä itse ainakaan ole vielä törmännyt muita kuskeja vaivanneeseen ongelmaan, että isommat paahtavat reikä otsaluussa ohi vaikka väkisin. Tosin tähän kohtaan todettakoon, että minulla on todistetusti keskimääräistä raskaampi kaasujalka ja poliisikin siitä jaksaa aina aika ajoin muistuttaa. Ja ihan syystä.
Mutta se rengasmelu!
Niille, jotka eivät mahdollisesti nihkeilyäni ymmärrä, voin hieman valottaa syitä kranttuiluuni. Istun perskohtaisesti kuskin jakkaralla joka vuosi keskimäärin 60 tuhatta kilometriä. Jos tuon matkan ajaa keskimäärin n. 90 kilometrin tuntivauhtia, se tekee noin (hui helvetti!) 666 tuntia autoilua vuodessa. 666 tuntia on liki 28 vuorokautta. Neljä viikkoa. Yötä päivää. Työviikkoina laskettuna se olisi melkein 18 viikkoa, eli neljä ja puoli kuukautta, olettaen, että viikossa saisi kaksi vapaapäivää.
Se on aika paljon. Enemmän kuin tavallisella duunarilla keskimäärin.
Mutta siinä neljän ja puolen kuukauden rupeamassa on puuteroimatonkin ahteri sen verran kovilla, että autolta vaatii tiettyjä ominaisuuksia.
Rengasmeluun ja leveiden renkaiden tuottamasta ylimääräisestä kitkasta johtuvaan ylimääräiseen polttoaineen kulutukseen voi tosin vaikuttaa hyvin helposti itse. Lääke löytyy rengasliikkeen varastosta.
Vaan kun tuo Teletappi, joka kaikesta huolimatta alkaa vähitellen sydäntäni sulattelemaan, ei ole minun.
Hö.
tiistai 9. syyskuuta 2008
TELETAPPI
Siinä minä olin, keskellä synkkää syysyötä iskemässä Micraa tulille, kun tuli tenkkapoo.
Älyavaimesta hyytyi paristo.
Kello naksutteli menemään aamukolmea ja alkoi olla kiire kustannuspaikalle huttua keittelemään. Ei starttaa. Ei kirveelläkään, eikä minulla ollut aikaa jäädä opiskelemaan analogisen avaimen esiin kaivamista älyavaimen syövereistä.
Onneksi vieressä seisoi uskollinen sotaratsu, saksalaisen insinööritaidon kliimaksi.
Työmatka sujui siis totuttuun tapaan farkkudieselin puikoissa.
Ilta-ajelulle sentään pääsin, kun käyttöoppaasta tavasin ohjeita sen perinteisen avaimen käyttöön.
Tyypitin Micraa Nurmijärven ja Vihdin pienillä sivuteillä. Kikkailin menemään ESPillä ja ilman, hain ohjaustuntumaa sateen liukastamalla öljysoralla ja revin irti kaiken mitä nyt nuhaisesta ykspistenelosesta irti saa.
Ja saahan siitä, jos ei ole tolkuton hoppu. Tai jos on ja ei niin välitä kiljuvasta kierroskoneesta ja varsin hervottomasta rengasmelusta. Ajonvakautusjärjestelmä tekee tosin mielestäni ohjauksesta harvinaisen tunnottoman ja liukkaalla, mutkaisella tiellä tunnoton ohjaus pakottaa harkitsemaan kahdesti miten kurvista ulos tullaan. Ilman ESPtä ohjaustuntuma parani huomattavasti, mutta samalla kertaa kyllä muisti ajavansa lyhyen akselivälin autolla. Meininki muistutti ruohonleikkurin moottorilla varustettuja lastenrattaita.
Taajamassa Micra, jonka lievästi tragikoomisesti sijoitellun radioantenninsa vuoksi ristin Teletapiksi, toimii kuten pikkunäppärän kaupunkiauton pitääkin. Kevyt ohjaus ja lyhyt akseliväli tekee auton pyörittelystä todella helppoa, vaikkakin automaattilaatikko autoa aika lailla laiskistaakin. Henkilökohtaisesti preferoin manuaalivaihteistoa. Micran hyväksi on tosin todettava, että pienestä koneesta ja nelipykäläisestä automaatista huolimatta vaihtaminen on erittäin sulavaa, eikä esimerkiksi VW Polon perinteiselle automaatille ominaista nykimistä ilmene oikeastaan ollenkaan.
Ei siis välttämättä mitenkään negatiivinen ajokokemus, vaikka äärimmäisen skeptinen alkuun olinkin.
Huomenna sitten kovaa maantieajoa.
Aamuyöllä kolmen aikaan kokeillaan paljonko Teletapista irtoaa tehoa moottoritiellä.
Älyavaimesta hyytyi paristo.
Kello naksutteli menemään aamukolmea ja alkoi olla kiire kustannuspaikalle huttua keittelemään. Ei starttaa. Ei kirveelläkään, eikä minulla ollut aikaa jäädä opiskelemaan analogisen avaimen esiin kaivamista älyavaimen syövereistä.
Onneksi vieressä seisoi uskollinen sotaratsu, saksalaisen insinööritaidon kliimaksi.
Työmatka sujui siis totuttuun tapaan farkkudieselin puikoissa.
Ilta-ajelulle sentään pääsin, kun käyttöoppaasta tavasin ohjeita sen perinteisen avaimen käyttöön.
Tyypitin Micraa Nurmijärven ja Vihdin pienillä sivuteillä. Kikkailin menemään ESPillä ja ilman, hain ohjaustuntumaa sateen liukastamalla öljysoralla ja revin irti kaiken mitä nyt nuhaisesta ykspistenelosesta irti saa.
Ja saahan siitä, jos ei ole tolkuton hoppu. Tai jos on ja ei niin välitä kiljuvasta kierroskoneesta ja varsin hervottomasta rengasmelusta. Ajonvakautusjärjestelmä tekee tosin mielestäni ohjauksesta harvinaisen tunnottoman ja liukkaalla, mutkaisella tiellä tunnoton ohjaus pakottaa harkitsemaan kahdesti miten kurvista ulos tullaan. Ilman ESPtä ohjaustuntuma parani huomattavasti, mutta samalla kertaa kyllä muisti ajavansa lyhyen akselivälin autolla. Meininki muistutti ruohonleikkurin moottorilla varustettuja lastenrattaita.
Taajamassa Micra, jonka lievästi tragikoomisesti sijoitellun radioantenninsa vuoksi ristin Teletapiksi, toimii kuten pikkunäppärän kaupunkiauton pitääkin. Kevyt ohjaus ja lyhyt akseliväli tekee auton pyörittelystä todella helppoa, vaikkakin automaattilaatikko autoa aika lailla laiskistaakin. Henkilökohtaisesti preferoin manuaalivaihteistoa. Micran hyväksi on tosin todettava, että pienestä koneesta ja nelipykäläisestä automaatista huolimatta vaihtaminen on erittäin sulavaa, eikä esimerkiksi VW Polon perinteiselle automaatille ominaista nykimistä ilmene oikeastaan ollenkaan.
Ei siis välttämättä mitenkään negatiivinen ajokokemus, vaikka äärimmäisen skeptinen alkuun olinkin.
Huomenna sitten kovaa maantieajoa.
Aamuyöllä kolmen aikaan kokeillaan paljonko Teletapista irtoaa tehoa moottoritiellä.
maanantai 8. syyskuuta 2008
SYÖN SANANI
Nythän on niin, että joskus kymmenisen vuotta sitten vannoin eräälle Nipponin nelipyöräisiä kaupittelevan isän komealle pojalle, että vaikka naimisiin menisimme, niin silti en riisikupilla ajaisi.
Ville, minä syön nyt sanani, vaikkemme koskaan menneet edes kihloihin.
Kaksitoista vuotta saksalaisten autojen ratissa ja nyt ne tahtovat minun ajavan Nissanilla. Todella pienellä Nissanilla.
Ja minähän ajan.
Minä olen niitä harvoja naisia, jotka rakastavat autoilua. Minulla itselläni on niitä kolme. Kaksi VW Golfia ja yksi vuosikerta-Kupla. Kaksi ensin mainittua kiidättävät minua ja Miestä töihin, harrastuksiin, illanistujaisiin, Pohjois-Savoon ja minne nyt ikinä keksimmekin lähteä. Kuplalla fiilistellään kauniina kesäpäivinä hiljaisilla kyläteillä, vaikka on sillä kerran suutuspäissään tullut Lappiinkin ajettua. Ja takaisin. Alle kolmessa vuorokaudessa.
Nyt se talvehtii autotallissa ja odottaa josko perusteellinen restaurointi pian potkaistaisiin käyntiin.
Se ei kuitenkaan tapahdu tällä viikolla, sillä tällä viikolla minä tyypitän tuon Itämaan Ihmeen, jonka joku toinen toivottavasti saa ensi viikolla omaan käyttöönsä.
Ehjänä.
Ville, minä syön nyt sanani, vaikkemme koskaan menneet edes kihloihin.
Kaksitoista vuotta saksalaisten autojen ratissa ja nyt ne tahtovat minun ajavan Nissanilla. Todella pienellä Nissanilla.
Ja minähän ajan.
Minä olen niitä harvoja naisia, jotka rakastavat autoilua. Minulla itselläni on niitä kolme. Kaksi VW Golfia ja yksi vuosikerta-Kupla. Kaksi ensin mainittua kiidättävät minua ja Miestä töihin, harrastuksiin, illanistujaisiin, Pohjois-Savoon ja minne nyt ikinä keksimmekin lähteä. Kuplalla fiilistellään kauniina kesäpäivinä hiljaisilla kyläteillä, vaikka on sillä kerran suutuspäissään tullut Lappiinkin ajettua. Ja takaisin. Alle kolmessa vuorokaudessa.
Nyt se talvehtii autotallissa ja odottaa josko perusteellinen restaurointi pian potkaistaisiin käyntiin.
Se ei kuitenkaan tapahdu tällä viikolla, sillä tällä viikolla minä tyypitän tuon Itämaan Ihmeen, jonka joku toinen toivottavasti saa ensi viikolla omaan käyttöönsä.
Ehjänä.
Viikon 37 Micra Cuts tähti
On aika sanoa kiitokset Minnille ja esitellä viikon 37 Micra Cuts tähti.
Nurmijärveläinen Kati kirjoittaa blogia Turisti, jonka hän määrittelee henkilökohtaiseksi päiväkirjakseen, jonka kirjoitukset eivät koskaan ole olleet järin asiapitoisia, saati sisältäneet muuta kuin kärkeviä mielipiteitä ja pieniä tuokiokuvia jokapäiväisestä elämästä.
Teräväkielisen Katin hauskaa blogia pääset lukemaan täältä
Nurmijärveläinen Kati kirjoittaa blogia Turisti, jonka hän määrittelee henkilökohtaiseksi päiväkirjakseen, jonka kirjoitukset eivät koskaan ole olleet järin asiapitoisia, saati sisältäneet muuta kuin kärkeviä mielipiteitä ja pieniä tuokiokuvia jokapäiväisestä elämästä.
Teräväkielisen Katin hauskaa blogia pääset lukemaan täältä
Mainoskatko viikon 34 blogipostauksiin liittyen:
Mitä on itä-suomalainen look? Vastaus on nähtävillä Juliana Harkin, Liisa Jokisen ja Salli Raesteen ideoimassa ja toteuttamassa East Side Stories -valokuvanäyttelyssä. Kuuden päivän matka Itä-Suomeen ja tuloksena näyttely, jonka pääosissa tavalliset ihmiset tyyleineen. Näyttelyssä mukana myös East Side Collection, eli vaatteita matkan varrelta.Myymälä2, Uudenmaankatu 23, Helsinki
20–26.9.2008
Hajahuomioiden heiheit ja kiitokset
Olen melkein kasvanut auton takapenkillä. Asuimme Hämeessä ja Keski-Suomessa ja isovanhemmat ja kesämökit olivat Pohjois-Savossa: uinuvat Putaat, Konginkankaat ja Laukaat ovat kovin tuttua maisemaa. Kotomaa tuli kohtalaisen tutuksi muutenkin, koska 70-luvulla oli yleisenä tapana matkailla autolla ristiin rastiin. Yhden kesäloman vietin serkkupojan kanssa kuplavolkkarin takapenkillä Ahvenanmaalla. Turvavöistä ei tuohon aikaan ollut tietoakaaan, joten reviirinämme oli penkin lisäksi myös jalkatila.
Näitä samoja matkustusmuistoja kai halusin neljän päivän pikaretken muodossa tarjota omillekin lapsilleni. Junamatkailu on sujuvaa ja helppoa, mutta junaa ei oikein voi pysäyttää halutessaan. Auton voi. Ajoimme säntillisesti, vielä paljon spontaanimminkin olisi voinut poikkeilla etukäteen suunnitellulta reitiltä. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme suunnistaneet geokätkörastilta toiselle, nyt bongasimme reitin varrelta "vain" viisi kätköä.
Tuhannen kilometrin aikana ehtii törmätä kummiin tyyppeihin.
Micra jatkaa tänään matkaansa, olkoon keli sille suotuisa ja tie edessä avoinna. Toivotan hyviä seikkailuretkiä myös seuraavalle Micra-kuskille!
Erityiskiitokset Juvan Neste Kettulan tytöille, jotka poimivat kännykkäni talteen ja vastasivat siihen, joten osasimme palata sujuvasti hakemaan sitä oikeasta paikasta!
Näitä samoja matkustusmuistoja kai halusin neljän päivän pikaretken muodossa tarjota omillekin lapsilleni. Junamatkailu on sujuvaa ja helppoa, mutta junaa ei oikein voi pysäyttää halutessaan. Auton voi. Ajoimme säntillisesti, vielä paljon spontaanimminkin olisi voinut poikkeilla etukäteen suunnitellulta reitiltä. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme suunnistaneet geokätkörastilta toiselle, nyt bongasimme reitin varrelta "vain" viisi kätköä.
Tuhannen kilometrin aikana ehtii törmätä kummiin tyyppeihin.
Micra jatkaa tänään matkaansa, olkoon keli sille suotuisa ja tie edessä avoinna. Toivotan hyviä seikkailuretkiä myös seuraavalle Micra-kuskille!
Erityiskiitokset Juvan Neste Kettulan tytöille, jotka poimivat kännykkäni talteen ja vastasivat siihen, joten osasimme palata sujuvasti hakemaan sitä oikeasta paikasta!
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Ruosteenpoistokuuri
Ajosuunnitelmamme piti hyvin. Ajoimme rastit 1-4 ja lisäksi teimme pienen päiväretken rastien 3 ja 4 välillä. Ajokilometrejä kertyi neljän päivän aikana noin 1100 km. Bensankulutus pysyi maantieajossa alle kuuden litran, mutta heti jos kurvaili taajamissa pidempään, se nousi yli kuuden litran.
Sää suosi. Vain viimeisenä päivänä, tänään sunnuntaina, ajoimme hetken verran vesisateessa. Hirviä ei onneksi näkynyt, jäniksenraatoja sitäkin enemmän. Micra otti matkalla puskuriinsa tuhansien hyönteisten verta ja kylkiinsä kuraa. Ajoimme muutamaan otteeseen mökkiteitä, joissa oli mahdotonta väistellä lätäköitä.
Tänne johti mutkainen soratie:
Tämän söpöläisen bongasimme jalan, geokätköä etsiskellessämme:
Tältä näyttää Suomi Micran takapenkiltä:
Reissu opetti ainakin sen, että automaattivaihteista autoa on mukava ajaa ja että ajotaitoni ei ehkä olekaan niin ruosteessa kuin olin kuvitellut. Kyllä minusta vielä kelpo kuski tulisi jos vain ajaisin säännöllisesti. Kenties treenailu Micralla toimii kimmokkeena jatkaa autoilua.
PS. Rapa Micran kyljissä luo söpöön hopeisuuteen jämäkkää särmää.
Sää suosi. Vain viimeisenä päivänä, tänään sunnuntaina, ajoimme hetken verran vesisateessa. Hirviä ei onneksi näkynyt, jäniksenraatoja sitäkin enemmän. Micra otti matkalla puskuriinsa tuhansien hyönteisten verta ja kylkiinsä kuraa. Ajoimme muutamaan otteeseen mökkiteitä, joissa oli mahdotonta väistellä lätäköitä.
Tänne johti mutkainen soratie:
Tämän söpöläisen bongasimme jalan, geokätköä etsiskellessämme:
Tältä näyttää Suomi Micran takapenkiltä:
Reissu opetti ainakin sen, että automaattivaihteista autoa on mukava ajaa ja että ajotaitoni ei ehkä olekaan niin ruosteessa kuin olin kuvitellut. Kyllä minusta vielä kelpo kuski tulisi jos vain ajaisin säännöllisesti. Kenties treenailu Micralla toimii kimmokkeena jatkaa autoilua.
PS. Rapa Micran kyljissä luo söpöön hopeisuuteen jämäkkää särmää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
