Ajoa on takana nyt himpun alle 500 km ja kaikki ok. Olen ehtinyt kahden päivän aikana ajaa kaupungissa, motarilla, perusmaantiellä ja soratiellä, jossa on harjoitellut eräs Suomen tunnetuimmista rallikuskeista. Tämän päivän etappimme oli varsinainen pikataival; olimme perillä oletettua aikaisemmin, koska ajaminen tuntui niin kovin hyvältä ja helpolta.
Ajotuntuma palautuu kilometri kilometriltä. Olen pitänyt mielessä ruosteenpoistotunnin antaneen autokoulunopettajan vinkin: jos yhtään alkaa tuntua siltä, että auto ei ole täysin hallinnassa tai sen ohjaamiseen pitää erityisesti keskittyä, kannattaa löysätä kaasua. Yksinkertainen juttu, mutta joskus vaikea muistaa.
Automatkan eksoottisuus on karissut nopeasti: lapset ovat huomanneet, että autossa matkustaminen ei ehkä olekaan niin kamalan kivaa. Hauskinta on päästä perille ja lähteä, itse matka on tylsää kökkimistä, radion kuuntelua, maisemien katselemista ja Akkareiden lukemista. Hyvä niin, koska heidän käsityksensä automatkailusta on ollutkin aivan liian glamoröösi.
Micraan lapset ovat aivan rakastuneet, koska se on niin söpö. Onhan se, ja yllättävän mukava ajaa myös maantiellä. Auto ei tunnu kamalan pieneltä, vaikka pieni onkin. Myös tavaratilat ovat yllättäneet. Peräkontissa on kolme makuupussia, kaksi keskikokoista matkakassia, kaksi kangaskassia, lasten kumisaappaat ja yhdet saapikkaat kuskille. Huomautan, että lisäksi kuskilla on myös Clarksin mainiot mokkasiinit - oivat ajojalkineet - ja yhdet pistokkaat. Kuulun kenkähemuleiden heimoon.
Auton säätimet ovat tuottaneet hieman päänvaivaa. Todennäköisesti ajelin koko eilisen päivän pelkät parkit päällä ja pyyhkimien kytkinkin vaati hieman opettelua. Juuri kun luulin oppineeni sen, painelinkin aina vahingossa takalasin pyyhkijän päälle. Ratissa olevat nappulat radiolle ovat olleet ahkerassa käytössä.
Micra-kuski Niklas oli tutkaillut ajotietokoneelta bensankulutusta ja minäkin olen sitä nyt seurannut. Eilen kulutus näytti 6.8 l/100 km, mutta kun tänään nollasin mittarin ja ajoin maantiellä, alimmillaan kulutus oli 5.4 litraa.
Huomenna näytämme Micralle kuskin lapsuusajan kesämökkimaisemia ja sunnuntaina suuntaamme nokan kohti Helsinkiä.
perjantai 5. syyskuuta 2008
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Käytännön ajoharjoittelua
Olen suorittanut ajotestejä itselleni joka päivä. Tänään kyysäsin ilman pahempia kommelluksia lapset harrastuksiin aivan kaupungin toiselle laidalle. Vain yksi missattu kääntyminen ja sekin hoitui uukkarilla umpikujan päässä.
Kokeilin myös tankkaamista. Viimeksi olen ollut tankilla varmaan yli kymmenen vuotta sitten, joten oli mukava huomata, että osasin, ihan itse. Eikä ollut edes vaikeaa. Vanhat taidot tuntuvat olevan vielä jossain ihon alla, moni asia muistuu mieleen ajaessa. Ajoin todella paljon ikävuosina 18-20 ja vielä senkin jälkeen useana kesänä, kun teimme miehen kanssa pitkiä autoreissuja ympäri Suomen.
Kaipaan vanhanaikaista kasikympin lätkää tai jotain muuta merkkiä, joka osoittaisi, että tässä vähän niinkuin harjoitellaan... Silloin ei ehkä tuntisi itseään niin tyhmäksi, kun ajaa rajoituksen mukaan kahdeksaakymppiä tai jopa yhdeksääkymppiä (hui!) ja kaikki porhaltavat ohi.
Ja mitäkö vanhemmat puuhaavat sillä välin kun lapset treenaavat hiki päässä? Suurin osa ajasta menee tietysti penkiä kuluttaen ja treenejä seuraten, mutta joskus ehtii vähän herkuttelemaankin:
PS. Huomenna aiomme startata The Suurelle Autoretkelle. Päivityksiä luvassa viimeistään perjantaina.
Kokeilin myös tankkaamista. Viimeksi olen ollut tankilla varmaan yli kymmenen vuotta sitten, joten oli mukava huomata, että osasin, ihan itse. Eikä ollut edes vaikeaa. Vanhat taidot tuntuvat olevan vielä jossain ihon alla, moni asia muistuu mieleen ajaessa. Ajoin todella paljon ikävuosina 18-20 ja vielä senkin jälkeen useana kesänä, kun teimme miehen kanssa pitkiä autoreissuja ympäri Suomen.
Kaipaan vanhanaikaista kasikympin lätkää tai jotain muuta merkkiä, joka osoittaisi, että tässä vähän niinkuin harjoitellaan... Silloin ei ehkä tuntisi itseään niin tyhmäksi, kun ajaa rajoituksen mukaan kahdeksaakymppiä tai jopa yhdeksääkymppiä (hui!) ja kaikki porhaltavat ohi.
Ja mitäkö vanhemmat puuhaavat sillä välin kun lapset treenaavat hiki päässä? Suurin osa ajasta menee tietysti penkiä kuluttaen ja treenejä seuraten, mutta joskus ehtii vähän herkuttelemaankin:
PS. Huomenna aiomme startata The Suurelle Autoretkelle. Päivityksiä luvassa viimeistään perjantaina.
Matkaan taas lähden nyt, laiskotellen
Ellei huomenna sada akkoja ja äkeitä, Micra lähtee melkoiselle vaellukselle. Kun on auto alla, sitä on ajettava, sano. Lapsille on ruinattu lupaa koulusta ja eskarista, mies ohjeistetaan hoitamaan ja viihdyttämään gerbiilejä vakkarihoitajien poissaolon aikana.
Lapsemme ovat niin tottuneet julkisilla liikkumiseen tai kävelemiseen ja fillarointiin, että heille automatka ei suinkaan ole tylsä siirtymä paikasta toiseen, vaan Suuri Seikkailu, jossa kaikki on uutta ja jännää. Pari kunnon eksymistä voisi olla poikaa, harmittavasti vain Oikotien reittihaku tuottaa tulokseksi säntillisyydessään jopa huvittavia ajo-ohjeita. Eksyminen lienee siis melko epätodennäköistä.
Reittisuunnitelmassa on neljä pätkää:
1. kotoa siskon luo soittamaan Guitar Heroa 272,3 km
2. siskolta siskon avokin luo landelle 49,1 km
3. landelasta mutsille/mummolle, sisko mukaan henkiseksi tueksi ja apukuskiksi 138,6 km
4. mutsilta/mummolta takaisin kotiin, sisko edelleen kyydissä kulkien 392,6 km
Tarkoitus on myös testata reilusti matkan varrelle osuvia huoltamoita: vieläkö niistä saa yhtä hyviä korvapuusteja ja munkkeja kuin muinoin 70-luvulla. Harmi kun lasten hampaat eivät heilu: ainakin yhden oman maitohampaani muistan lähteneen huoltamon jätti-isoa korvapuustia haukatessa. Aiomme pysähtyä kun siltä tuntuu, vaikka ihailemaan kauniita maisemia. Kiireen, velvoitteet ja etenkin kaikki deadlinet unohdamme autuaasti pariksi päiväksi. Luovaa työtä tekevänä uskon vahvasti joutilaisuuden voimaan: kun muutaman päivän relaa ja tekee jotain ihan muuta, ajatus kulkee aivan eri tavalla ja työtkin vamistuvat kuin itsestään.
(biisi alkaa noin 0:40)
Lapsemme ovat niin tottuneet julkisilla liikkumiseen tai kävelemiseen ja fillarointiin, että heille automatka ei suinkaan ole tylsä siirtymä paikasta toiseen, vaan Suuri Seikkailu, jossa kaikki on uutta ja jännää. Pari kunnon eksymistä voisi olla poikaa, harmittavasti vain Oikotien reittihaku tuottaa tulokseksi säntillisyydessään jopa huvittavia ajo-ohjeita. Eksyminen lienee siis melko epätodennäköistä.
Reittisuunnitelmassa on neljä pätkää:
1. kotoa siskon luo soittamaan Guitar Heroa 272,3 km
2. siskolta siskon avokin luo landelle 49,1 km
3. landelasta mutsille/mummolle, sisko mukaan henkiseksi tueksi ja apukuskiksi 138,6 km
4. mutsilta/mummolta takaisin kotiin, sisko edelleen kyydissä kulkien 392,6 km
Tarkoitus on myös testata reilusti matkan varrelle osuvia huoltamoita: vieläkö niistä saa yhtä hyviä korvapuusteja ja munkkeja kuin muinoin 70-luvulla. Harmi kun lasten hampaat eivät heilu: ainakin yhden oman maitohampaani muistan lähteneen huoltamon jätti-isoa korvapuustia haukatessa. Aiomme pysähtyä kun siltä tuntuu, vaikka ihailemaan kauniita maisemia. Kiireen, velvoitteet ja etenkin kaikki deadlinet unohdamme autuaasti pariksi päiväksi. Luovaa työtä tekevänä uskon vahvasti joutilaisuuden voimaan: kun muutaman päivän relaa ja tekee jotain ihan muuta, ajatus kulkee aivan eri tavalla ja työtkin vamistuvat kuin itsestään.
(biisi alkaa noin 0:40)
tiistai 2. syyskuuta 2008
Ostoksilla ja seikkailuretkellä
Luulin Micran peräkonttia niin minimaalisen pieneksi ettei sinne mahtuisi mitään käsilaukkua isompaa. Väärin. Konttoseen sopi vallan mainiosti kolmen kilon jyrsijäpurusäkki, normaali ruokakassi ja kaksi uutta tyynyä (jep, sisäinen sulovilen huuteli heti tarjouskyltin kohdalla) sisältänyt kassi. Jos vallan olisi halunnut tunkea, toinenkin ruokakassi olisi Micraan mahtunut.
Luulisi tietysti, että hamstraamme hulluna nyt ruokaa kun saamme kaiken kuljetettua kotiin niin kätevästi. Väärin. Olemme oppineet ostamaan kerralla vain 1-2 päivän ruokatarpeet ja tavasta on vaikea irrottautua. Kun tänään lähdin ex tempore kauppaan ihan vain siksi, että autolla ehdin sinne nopeasti ja pääsin kuivin jaloin sisään, en osannutkaan ostaa mitään kovin järkevää, koska olen tottunut suunnittelemaan ostokset hyvinkin tarkasti. Kun käyttää lihasvoimaa, ei halua raahata mitään ylimääräistä. Yleensä ruokaostokset kulkevat hyvin joko kangaskassissa tai repussa.
Olen melko varma, että pidempiaikainen autoilu aiheuttaisi - ainakin aluksi - yllättävää ruokabudejtin paisumista, kun ostoksia ei ehkä tulisi suunniteltua niin tarkasti ostosten kuljetuspuolen hoituessa moottoroidusti.
***
Esikoisemme kulkee jalkapallotreeneissä ja peleissä ympäri stadia. Yleensä matkat hoituvat isän kanssa fillaroiden, bussilla tai kaverin äidin kyydissä. Tänään lähdimme peliin koko perhe. Hiljaisia poikia takapenkillä, eivät olleet ihan varmoja mikä on äidin päivän ajokunto. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, kiitos hyvän kartturin. Kokemattomankin on helppo ajaa, kun koko ajan saa selkeitä ohjeita, "suoraan", "seuraavasta vasemmalle", "sitten oikealle". Vähän tulee autokouluajat mieleen... paitsi ettei mieheni seksistisesti ajata minua minihameisten naisten perässä eikä tarjoa suklaamunia sisältävää pussia pyytäen kokeilemaan vanhan miehen munia. 17-vuotiaana sitä vain hämmentyneenä hihitteli noille jutuille, mutta nykyään pistäisin auton parkkiin ja ottaisin yhteyttä kuluttaja- asiamieheen vaatien asiallista autokoulupalvelua.
Kun esikoinen pelasi, kuopus ja minä geokätköilimme. Kätköä ei tällä kertaa löytynyt, mutta teimme mukavan raikkaan etsintäretken vesisateessa. Saldo: märät housunlahkeet, hyvät maisemat ja paljon (bongattuja, ei kerättyjä) punaisia kärpässieniä.
Ajeluretki sujui ihan mallikkaasti, onneksi. Ei olisi mukava törttöillä Micran ratissa mitenkään kamalan huomiota herättävästi, koska auto toden totta herättää huomiota. Mies raportoi ajomatkan aikana lukuisista perään kääntyneistä päistä. Paineita, paineita.
PS. Esikoisen peli päättyi häviöön, mutta tehtyjen maalien tili karttui jälleen yhdellä, jei!
maanantai 1. syyskuuta 2008
Kuski on ruosteessa, auto ei
Micra on tämän viikon nelihenkisessä autottomassa lapsiperheessämme. Ohjelmassa tulee olemaan tavallisia kauppareissuja, ylimääräisten vaatennyssäköiden kuljettamista kirpparille ja UFF:n laatikoihin, lapsen kuljettamista fudisharjoituksiin ja judotreeneihin ja mahdollisesti yksi pidempi automatka. Aion blogata fiiliksistäni ahkerasti. Kuviakin on luvassa, mutta ei vielä tähän ekaan postaukseen. Teknisiä ongelmia = piuha kateissa.
Virallisessa esittelyssä mainittujen blogien lisäksi minulla epälukuinen liuta muitakin blogeja ja koko elämäni on tällä hetkellä hyvin kirjoitusvoittoista. Kirjoitan vähän kaikenlaista, huvikseni ja työkseni, lisäksi opiskelen kirjoittamista ja teen parhaillaan gradua. Tieteellinen osio on noin 95 prosenttisesti valmis ja taiteellinen osio (monologinäytelmä) valmistuu sekin ihan pian... Micralla kurvailu saattaa hidastaa hieman näytelmän valmistumista, etenkin jos kelit pysyvät hyvänä ja pääsemme lähtemään loppuviikoksi suunnitellulle retkelle.
Ajoin kortin aikoinaan heti 18-vuotiaana ja ajoin paljon. Pienellä paikkakunnalla auto oli jonkinasteinen välttämättömyys ja myönnettäköön, myös statussymboli. Autolliset olivat itsenäisempiä kuin autottomat kaverinsa. Perheessämme oli aina kaksi autoa ja melkein aina toinen niistä oli neuvoteltavissa omaan käyttöön. Kamalaa bensantuhlaustahan se oli: ajettiin huviajelua, välillä suoranaista p...urallia ympäriinsä ja piipahdettiin kahvilla 30 kilometrin päässä.
Ajamaan opettelin Opeleilla, Asconalla ja Corsalla. Toinen oli dieselvehje, toinen bensakone, toinen valkoinen, toinen punainen. Kun aloitin paikallislehden toimittajana, ostin oman auton, sinisen Talbot Horizonin, jolla huristelin joka aamu noin reilun 30 kilometrin työmatkan konttuuriin ja lisäksi satoja kilometrejä työajoa viikossa. Suhteeni omaan autoon oli luottava ja lämmin, vaikka se aika kamala kosla olikin. Suhde päätyi ennen aikojaan kun muutin Helsinkiin. Talbot meni myyntiin ja minä siirryin käyttämään ratikoita, busseja, metroa ja junia. Autoilu unohtui.
Nykyään ajan käytännössä hyvin harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Siksi luinkin suurella mielenkiinnolla Pinserin Riitan autoilukokemuksista, jännittämisestä ja epävarmuudesta jota autoiluun liittyy. Kuulun City Car Clubiin, mutta olen äärimmäisen laiska ja pihi vuokraamaan autoa: kun on vuosikausia tottunut liikkumaan julkisilla kulkuvälineillä, auton vuokraaminen tuntuu turhalta, varsinkin siinä vaiheessa kun muistaa, että huolettoman kyydissä olemisen sijaan joutuu ihan itse etsimään reitit ja selviytymään liikenteen seassa. Se hieman stressaa nytkin, mutta toisaalta juuri siksi halusin Micra-kuskiksi. Miten autoiluuni vaikuttaa se, että auto on pihassa ja käytettävissä koko ajan? Voisinko vielä tottua päivittäin tai edes viikottain autoilevaksi ihmiseksi?
Kävin joitain vuosia sitten ns. ruosteenpoistotunnilla autokoulussa ja oli aika lohduttavaa kuulla, että hallitsen auton hyvin ja osaan ajaa pahemmin törttöilemättä. Ongelmani on sama kuin lukuisten muidenkin keski-ikäisten naisten; pitäisi saada lisää itseluottamista ajamiseen. Ja sitähän saa vain ajamalla.
Ensimmäinen rohkeustesti on suoritettu. Kävin heittämässä autolla heti sen saatunai pikkiriikkisen lenksun ja parkkeerasin sen, samalla automaattivaihteisiin tutustuen. Pian lähdemme kokeilemaan montako kauppakassia Micran peräkontti vetää. Autolla ajaminen sinänsä ei pelota, se on kutkuttavaa ja kivaa, jopa liiankin kivaa kaltaiselleni viheriäiselle joukkoliikenteen kannattajalle...
Virallisessa esittelyssä mainittujen blogien lisäksi minulla epälukuinen liuta muitakin blogeja ja koko elämäni on tällä hetkellä hyvin kirjoitusvoittoista. Kirjoitan vähän kaikenlaista, huvikseni ja työkseni, lisäksi opiskelen kirjoittamista ja teen parhaillaan gradua. Tieteellinen osio on noin 95 prosenttisesti valmis ja taiteellinen osio (monologinäytelmä) valmistuu sekin ihan pian... Micralla kurvailu saattaa hidastaa hieman näytelmän valmistumista, etenkin jos kelit pysyvät hyvänä ja pääsemme lähtemään loppuviikoksi suunnitellulle retkelle.
Ajoin kortin aikoinaan heti 18-vuotiaana ja ajoin paljon. Pienellä paikkakunnalla auto oli jonkinasteinen välttämättömyys ja myönnettäköön, myös statussymboli. Autolliset olivat itsenäisempiä kuin autottomat kaverinsa. Perheessämme oli aina kaksi autoa ja melkein aina toinen niistä oli neuvoteltavissa omaan käyttöön. Kamalaa bensantuhlaustahan se oli: ajettiin huviajelua, välillä suoranaista p...urallia ympäriinsä ja piipahdettiin kahvilla 30 kilometrin päässä.
Ajamaan opettelin Opeleilla, Asconalla ja Corsalla. Toinen oli dieselvehje, toinen bensakone, toinen valkoinen, toinen punainen. Kun aloitin paikallislehden toimittajana, ostin oman auton, sinisen Talbot Horizonin, jolla huristelin joka aamu noin reilun 30 kilometrin työmatkan konttuuriin ja lisäksi satoja kilometrejä työajoa viikossa. Suhteeni omaan autoon oli luottava ja lämmin, vaikka se aika kamala kosla olikin. Suhde päätyi ennen aikojaan kun muutin Helsinkiin. Talbot meni myyntiin ja minä siirryin käyttämään ratikoita, busseja, metroa ja junia. Autoilu unohtui.
Nykyään ajan käytännössä hyvin harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Siksi luinkin suurella mielenkiinnolla Pinserin Riitan autoilukokemuksista, jännittämisestä ja epävarmuudesta jota autoiluun liittyy. Kuulun City Car Clubiin, mutta olen äärimmäisen laiska ja pihi vuokraamaan autoa: kun on vuosikausia tottunut liikkumaan julkisilla kulkuvälineillä, auton vuokraaminen tuntuu turhalta, varsinkin siinä vaiheessa kun muistaa, että huolettoman kyydissä olemisen sijaan joutuu ihan itse etsimään reitit ja selviytymään liikenteen seassa. Se hieman stressaa nytkin, mutta toisaalta juuri siksi halusin Micra-kuskiksi. Miten autoiluuni vaikuttaa se, että auto on pihassa ja käytettävissä koko ajan? Voisinko vielä tottua päivittäin tai edes viikottain autoilevaksi ihmiseksi?
Kävin joitain vuosia sitten ns. ruosteenpoistotunnilla autokoulussa ja oli aika lohduttavaa kuulla, että hallitsen auton hyvin ja osaan ajaa pahemmin törttöilemättä. Ongelmani on sama kuin lukuisten muidenkin keski-ikäisten naisten; pitäisi saada lisää itseluottamista ajamiseen. Ja sitähän saa vain ajamalla.
Ensimmäinen rohkeustesti on suoritettu. Kävin heittämässä autolla heti sen saatunai pikkiriikkisen lenksun ja parkkeerasin sen, samalla automaattivaihteisiin tutustuen. Pian lähdemme kokeilemaan montako kauppakassia Micran peräkontti vetää. Autolla ajaminen sinänsä ei pelota, se on kutkuttavaa ja kivaa, jopa liiankin kivaa kaltaiselleni viheriäiselle joukkoliikenteen kannattajalle...
Viikon 36 Micra Cuts Tähti
Kiitos MouMou! Hopeanuoli palaa Jyväskylästä takaisin Helsinkiin, ja auton rattiin astuu Minni. Blogissaan Hernekeppi Minni kirjoittaa vanhemmuuteen, äitiyteen ja naiseuteen liittyviä juttuja. Lisäksi Minni kirjoittaa mm. myös käsityöblogissa Tekele & Tuunaus, joka on useamman tekijän yhteinen blogi.
Tällä viikolla pääsemme seuraamaan kuinka Micra soveltuu lapsiperheen arkeen.
Tervetuloa mukaan Minni!
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Hyvästit
Minun piti käydä vielä nappaamassa söpö pusukuva minusta ja Micrasta, mutta autoon ihastunut poikaystäväni oli lähtenyt (jälleen) ajelemaan! Kiitos tästä! Miehet - huoh. Viikko kului aivan liian nopeasti ja harmittaa todella, etten ehtinyt täyttämään pakastintani, vaikka suunnittelin niin. Tästäkin syyt poikaystävän niskoille.:/ Huomenna olisi sitten edessä hyvästit ja auton luovutus.
Oli ihanaa, kun sain ajella isoon markettiin ja ostaa kaikkia ihania ruokia, joita lähi-Siwa ei tarjoa. Oli ihanaa, kun sain ajella kotiin ja hyvästellä rakkaan kissani ennen sen kuolemaa. Oli ihanaa, että sain ajella viikon "omalla autolla", koska te annoitte minulle tämän mahdollisuuden.
Oli ihanaa, kun sain ajella isoon markettiin ja ostaa kaikkia ihania ruokia, joita lähi-Siwa ei tarjoa. Oli ihanaa, kun sain ajella kotiin ja hyvästellä rakkaan kissani ennen sen kuolemaa. Oli ihanaa, että sain ajella viikon "omalla autolla", koska te annoitte minulle tämän mahdollisuuden.
Kiitos Nissan!<3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
